Palvelut
Valitse taso

Talvi

Maija Alamäki, Unelmaduuninovelli

Kun säät viilenevät vielä viileämmiksi kuin syksyllä ja ihmiset toivovat maan kuorruttavan valkoiseksi, tiedän, että talvi on lähellä. Meidän oma pieni vaahterapuu on vain tyhjä oksa, jonka alla on rapistunut nurmikko. Syksyn värikkäitä lehtiä ei näy enää missään. Ne ovat joko lakaistu pois tai kuivuneet harmaiksi, pieniksi korpuiksi.

Kun vihdoin koittaa se aamu ja avaan rutiininomaisesti verhoni ylös, suupieleni kohoavat taivaisiin. Maa on valkea. Se ei vielä kimalla auringonvalossa, sillä aurinko on vielä horisontin takana. Mutta vaikka se ei kimallakaan, se tuo silti valoa silmilleni olemattomasta. Lumi tipahtelee hitaasti maahan. Pienen vaahterapuun oksille on kasaantunut pienen pieniä luminokareita, joita vaahteramme juuri ja juuri jaksaa kantaa. Väsymys unohtuu hetkessä taakseni.

Vedän päälleni villapaidan, jonka äitini on joskus minulle neulonut. Pakkaan koululaukkuni pienessä kiireessä ja juoksen alakertaan. Kaadan kahvit pieneen termosmukiin, jonka viskaan mukaani. Joudun taas juoksemaan bussiin.

Bussissa naamat näyttävät jo iloisemmilta. Juon aamukahvini termosmukistani. Lämmön tunne leviää koko kehooni. Opastan samaa mummoa taas STOP-nappulan kanssa. Hän hymyilee minulle jälleen, samalla tavalla kuin viime kerrallakin.

Bussipysäkiltä kouluun kävellessäni tarkkailen höyrystyvää hengitystäni. Kun menen päiväkodin ohi, näen lapsilauman, jotka juoksevat haalarit päällä kuin ei olisi ikinä ennen juosseet. Yksi pieni taapertaja kompastuu kenties omiin jalkoihinsa. Hän lässähtää lumeen naama edellä.

Kouluun päästessäni joudun ravistamaan tupruttaneet lumet pois pipostani. Pitkät hiukseni ovat lumesta märät ja ripsiini on kiinnittynyt pieniä lumihiutaleita. Ne valuvat näkymättömiin kuitenkin heti niiden lämmetessä.

Ulkona vallitsevan kylmyyden ansiosta hennosti turrat sormeni lämpenevät pikkuhiljaa. Hiukseni kuivuvat. Katselen ikkunasta kuinka hiljalleen, rauhallisesti suuret lumipisarat putoilevat taivaalta. Ne leikittelevät toistensa kanssa luoden ikkunasta kuin elokuvaruudun. Elokuvaruudun, portin talven pieneen ihmemaahan.

”Olo on jotenkin paljon positiivisempi, kun tuolla on valkea maa”, ystäväni Milla huomauttaa. Istumme koulussa hyppytunnilla sohvalla, jonka vieressä avautuu ikkuna ulos.

”Jep”, sanon ja merkkaan vielä viimeiset matematiikan tehtävien vastaukset ja lämäytän kirjat kiinni. ”Mutta sitä on odotettu joka tapauksessa.”

”Niin on”, Milla huomauttaa. ”Onneksi kohta alkaa joululoma.”

Naurahdan. ”Kohta ja kohta, mutta sitä ennen on vielä paljon töitä”, sanon ja otan äidinkielenkirjani esille.

Kotiin päästessäni meidän koko piha on täynnä pieniä lumienkeleitä. Pikkusiskoni on myös rapistellut pienen vaahteramme taas kaljuksi. Sen ohut lumipeite on varissut sen juurille. Sisälle kotiin astuessani kynttilärivi olohuoneen pöydällä ja takassa leimuava tuli tuo lämpimän olon hyisen päivän päätteeksi. Pikkusiskoni on nukahtanut sohvalle ja äiti askartelee punaisia rusetteja jokavuotisiin joulukortteihin. Hän on tänä vuonna aloittanut suuren urakan erittäin ajoissa, sillä jouluun on vielä kuukausi.

Hiivin hiljaa pikkusiskoni ohitse syömään ruokaa, joka on jo ehtinyt kylmetä. Käytän sen mikroaaltouunissa ja syön sen tuijottaen samalla ikkunasta ulos. Kun aurinko vielä vilkkuu, puiden takaa, se saa hangen kimmeltämään juuri sillä tavalla, kuten olin aamulla unelmoinut. Se näky saa minut hymyilemään vielä aidommin. Kun takan lämpö, rauhallinen radiosta kuuluva kitaramusiikki ja pikkusiskon uninen tuhina täyttää jokaisen soluni, tunnelma on juuri oikea. Ehkä ainut, mitä jään tässä kaipaamaan on piparien paisto. Se tuoksu, mikä siitä levittyy, on se talven, joulun tuoksu.

Päätän nyt, että aion kääriytyä vilttiin ja lukea uutta lempikirjaani, jonka ostin viime viikolla alennusmyynneistä. Se kertoo tytöstä, joka muuttaa toiseen maahan opiskelupaikan perässä ja rakastuu. Kirja on aika klisee, mutta hellyttävä ja kaunis. Kirjailijan tapa, jolla se kirjoittaa, on käsittämätön. Se saa niin pienetkin asiat näyttämään suurilta, kun se tuo pienet yksityiskohdat esiin. Kuitenkin nyt aion hukuttautua kirjaan ja lukea sitä niin kauan kunnes saan sen päätökseen, kanteen asti. Aion sukeltaa sen syövereihin, ahmia sitä kuin nälkäinen syöden ensimmäistä ateriaa viikkokausiin. En aio ajatella muuta kuin sen juonta, sanoja, joita siihen on raapustettu.

Aika tulee kuitenkin jossain kohtaa vastaan ja joudun kääntämään kirjan ylösalaisin, jotta muistan kohdan, mihin jään.

Isä on lämmittänyt vanhan puusaunamme, jonka lämpö kutsuu luokseen. Haluan mennä saunaan yksin, kylmyydestä lämpimään, ja ajatella asiani selväksi. Saunasta käsin näen myös meidän pienen vaahterapuun, johon on taas lumi tehnyt vaalean kuorrutteen. Lunta sataa vieläkin hiljalleen, suurina hiutaleina.

Ja katson sitä talven ihmemaata saunan pienestä ikkunasta, kun hiljaisuus hipoo korvia. Maisema on kaunis, kuin piirretystä, jossa pienen pieni vaahtera seisoo keskellä pihaa ja lumihiutaleet tippuvat hiljalleen kohti maan kamaraa.

Hiljalleen, kuin kietoen maan sen syleilyyn, jolloin me näemme valkoisen maan.