Palvelut
Valitse taso

Tapio

Unelmaduuninovelli, Maija Alamäki

Kun olin pieni, minulle kerrottiin aina satuja metsästä. Aina iltaisin ennen valojen sammumista äiti istuutui sänkyni reunalle. Hän ei avannut kirjaa tai vihkoaan, hän vain istuutui. Ja hän kertoi tarinoita. Hän kertoi ne suoraan sielustaan, suoraan päästään. En silloin tiennyt, oliko hän tosissaan tarinoidensa kanssa, vai olivatko ne vain hänen mielikuvituksensa tuotetta. Mutta oli miten oli, ne olivat joka tapauksessa uskottavia. Se, miten hän uppoutui tarinoihin, joita hän kertoi, oli uskomatonta. Hän osasi aina yllättää. Usein jopa säikähdin, mutta nauroin aina sen jälkeen. Joskus piilouduimme peittoni alle. Välillä hänellä oli taskulamppu, jolla hän välillä väläytteli valoja. Ja vaikka hänellä ei olisikaan ollut mukana taskulamppua, hän silti osasi luoda hyvän tunnelman. Hän pelkillä sanoilla osasi luoda elokuvan, johon me molemmat sukelsimme aina iltaisin.

Täysin sen johdosta näin useasti myös unia metsästä. Yleensä unissa oli ensin niin suuri pelto, ettei sen reunaa edes voinut nähdä. Istuin maassa. Ja aina, joka ikinen kerta, pellosta kasvaa metsä. Ensin tulee niin kirkasta, etten edes meinaa nähdä. Sitten metsä kasvaa ympärilleni. Kun valo hälvenee, istun metsässä, jonka näyttää olevan jo ainakin sata vuotta vanha. Puut ovat korkeita ja reheviä. Maassa kulkee polkuja, aivan kuin niiden läpi olisi kuljettu monia vuosia.

Äiti ei yleensä puhunut pelkästä metsästä. Hän puhui myös yhdestä miehestä. Hänen mukaansa mies oli elänyt jo monia tuhansia vuosia, syntynyt ensimmäisen metsän mukana. Hänen mukaansa mies ei kuitenkaan näytä vanhalta, ei edes satavuotiaalta. Se näyttää nuorelta mieheltä, vähän päälle kaksikymmentävuotiaalta.

Miehen nimi on Tapio. Tai niin äitini ainakin kertoi. Hän sanoi, että Tapio olisi oikea ihminen, joka elää metsissä. Hänen mukaansa Tapio ei nuku, hän vahtii vain metsää. Tapio on metsien valtias, joka valvoo, hoivaa jokaista eläintä ja vahtii miten metsää kohdellaan. Hänen mukaansa linnut ovat Tapion sanansaattajia. He vievät tärkeitä viestejä eteenpäin ja tuo vastaukset takaisin.

Äiti kertoi myös siitä, että jos metsää kohtelee huonosti, Tapiolla on jokin rangaistus. Hän ei hyväksy sitä, että hänen metsäänsä, hänen kotiaan kohdellaan kaltoin. Äiti pelotteli minua, että rangaistuksen saaneet ihmiset olivat niin järkyttyneitä, etteivät he edes puhu siitä. Sen jälkeen en uskaltanut tehdä mitään hallaa metsälle.

Metsästä tuli minun ja äidin yhteinen harrastus. Me kävelimme siellä. Me istuimme siellä, keräsimme marjoja ja sieniä. Istuimme kaadettujen puiden kannoilla, jolloin äiti kertoi minulle tarinoita kyseisestä paikasta. Hänen mukaansa Tapio oli istunut juuri sillä paikalla ja kertonut omia tarinoitaan metsälle. Puun, kannot, pensaat ja linnut olivat kuunnelleet häntä hievahtamattakaan. Silloin kysyin äidiltäni:

”Äiti, ovatko nämä tarinoita vai totta?”

Hän hymyili minulle: ”Nämä ovat taruja, jotka antavat sinulle totuutta.”

En kysellyt enempää.

Nyt, olen kasvanut vanhemmaksi tiedän, että sadut olivat taruja. Vaikka haluaisin silti uskoa niitä, ja välillä uskonkin. Varsinkin silloin, kun kävelen siinä samassa metsässä kuin silloin ja näen ne samat puut, joiden alla äidin mukaan olisi Tapion vanha koti. Välillä metsässä kävellessäni yritän etsiä puiden kasvoja, korvia ja silmiä, joilla ne olisivat voineet kuunnella ja katsella Tapiota. Välillä ajattelen lintuja katsoessani, että ne ovat Tapion lemmikkejä, hänen pieniä sanansaattajia. Sanansaattajia, jotka vievät Tapion viestejä eteenpäin ja tuo hänelle viestejä.

Kun sanansaattajan kiitävät ohi metsien, yli järvien ja läpi taivaan. He kiitävät luokse tai luota Tapion. Niiden ohittaessaan minut en voi estää hymyäni tulevasta kasvoilleni.

Rakastan metsissä myös sitä, ettei siellä ole melkein ketään. Voin hengittää vapaasti puhdasta ilmaa ja ajatella selkeästi.

Valitsen haaroittuvasta polusta vasemman polun. En edes tiedä, mihin se johtaa, mutta muistan mistä tulin. Voin siis vain kävellä. Välillä toivon, että eksyisin metsään yhtä hyvin kuin välillä eksyn ajatuksiini. Eksyminen on toisaalta helppoa, mutta löytäminen takaisin perille on toinen juttu. Mutta sitä minä rakastankin: ratkaisun löytäminen, vaikeimmissakin tilanteissa. Silloin työ palkitaan.

Kävellessäni koko ajan syvemmälle metsään, alan muistamaan kyseisiä paikkoja. Katselen samoja kantoja, joilla me äidin kanssa istuttiin. Katson samoja juuria, jonka alla Tapio joskus asui. Ja samaa ilmaa, jota Tapiokin hengittää.

Ja hänhän on olemassa... Jos haluaa hänen olevan. Ja jos minä haluan, niin minä voin. Ja tällä hetkellä tunnen, kuinka Tapio värvää lintuja matkaan, silittää peuraa ja jossain jopa kesyttää karhua. Hän on kaikkialla, muttei missään. Mutta silti hän on jossakin, eihän muuten metsiä olisi.