25.10.2025 – 1.2.2026 Lappeenrannan taidemuseo

Taidemaalari Timo Mähönen ja kuvanveistäjä Heimo Suntio tarvitsivat heidän Suo, Kuokka ja Jussi performanssilleen valokuvaajan, ja sellaiseksi pyydettiin Juha Metso. Metso arvosteli hävyttömästi parivaljakon toimintaa ja vaati ammattimaisempaa otetta. Hetken neuvoteltuaan Mähönen ja Suntio pyysivät nöyrimmästi, että Metso liittyisi joukkoon. Ja niin suolla, lähellä Kotkan satamakaupunkia syntyi taiteilijaryhmä Taideahtaajat syksyllä 1987.

Toiminta perustui lämminhenkiseen huumoriin ja taidemaailman ilmiöiden kommentointiin. Taideahtaajat pitivät hauskaa laatimalla kuvaelmia, joissa maaseutu kohtasi kuvataiteen klassikot ja eri taidesuunnat. Myös työläiskulttuuri vieraili teoksissa porvarillisissa paikoissa. Yhteentörmäys oli riemukas. Siihen ihastui myös yleisö. Vaikka näissä valokuvatuissa performansseissa piruiltiin maalaismaisuuden ilmiöille, kuvissa arvostettiin pikkukaupungin elämää. Taiteilijoiden itselleen nauraminen huvitti kaikkia. Tavoite asetettiin heti korkealle. Se oli pääsy ulkomaille tärkeimpiin näyttelyihin. Taiteilijoiden vaimoja moinen uho ulkomaiden valloituksesta huvitti: ”Vie nyt sitten ainakin roskapussi mennessäsi, kun menet sinne Venetsian biennaleen.”

Teoksia ei koskaan suunniteltu aivan valmiiksi. Mielenkiintoa lisäsi kiinnostus nähdä mihin päädytään. Toteutukseen kuului, häröily, vinoilu ja räkäisyys – sekä pikkuinen syvällisyys. Näiden yhdistelmä teki teokset yllätyksellisiksi. Niiden sanoma ja huumori olivat selkeää ja kaikkien tajuttavissa. Koska teokset perustuivat esiintymiseen, Mähösen muuntautumiskyky ja halu heittäytyä uskottavasti erilaisiin rooleihin olivat olennainen osa toteutusta. Koko ryhmä esiintyi teoksessa, joten Metso tallensi kuvaelmat valokuviksi aikalaukaisimella. Tuolloin valokuvattiin vielä filmille, joten ryhmä joutui odottamaan filmin kehitystä nähdäkseen onnistuiko kuvaelma.

Ryhmän nimi perustui valokuvaperformanssiin, jossa Suntio esittää vaaleassa pellavapuvussa olkihattu päässään taiteilija Hugo Simbergiä, jota tungetaan laivaan. Muusikko Ari Taskinen totesi kuvasta, että siinähän ahdataan taiteilijaa.

Aikakausi oli optimismia täynnä: talouden nokialainen nousukausi oli alkanut ja kotimainen taideväki avautunut maailmalle. Kuvataiteessa hehkui uteliaisuus kaikkea uutta kohtaan. Ajan ilmiö oli postmoderni ironia, jolla kyseenalaistettiin kaikkea. Taidekenttä oli vapaa. ”Taidekentällä pitää voida sanoa vapaasti ja yllättää katsoja vailla ennakkosääntöjä,” toteavat Heimo ja Metso menneitä muistellessaan.

Teokset toteutettiin ammattimaisesti ja vaivoja säästämättä. Muumitalo rakennettiin niin suureksi nukketeatteriksi, että kolmikko mahtui sen sisään. Talon yläpuolella lenteli puusta veistettyjä lokkeja, taustalla tehdasmaisema. Teoksia varten haalittiin lavastustarpeita, ja taiteilijoiden kädentaidot tekivät loput. Kotkan paikalliset kuuluisuudet osallistuivat mieluusti ahtaajien touhuihin. Säveltäjä Veikko Lavin kotona kuvattiin useita päiviä. Soittotaitoisina Taideahtaajat esiintyivät myös bändinä. Teoksessa Viimeinen Kotkan Ruusu koripalloilija Larry Pounds tanssittaa kuvankaunista naista. Taustalla Taideahtaajat soittavat haikeasti puusoittimilla. Charles Chaplinin elokuvien ihailu näkyy teoksissa. Myös sarjakuvamaisuus sopi monen teoksen ilmaisuun. Herkässä teoksessa Itämaan tietäjät he pitelevät Kairo-ravintolassa sylissään pikkuvauvaa, sudet ja jänikset kuvan etualalla. Teoksessa Konteksti kumoon kolmikko ikään kuin puhaltaa kumoon hyllyllä olevia raskaita messinkikirjaimia. Satama tarjosi teoksille sopivan mittavat puitteet. Kraana, eli laivojen lastauksen nostokurki saatiin käyttöön kaljakorilla ja etenkin siksi, että Suntio ei perääntynyt, kun raskasrakenteinen koneenkuljettaja haastoi riitaa. Sanoivat, että kokeilivat, onko taiteilijoista mihinkään. Taideahtaajat läpäisivät miehuuskokeen ja pääsivät roikkumaan lähemmäs taivaankantta.

Taiteilijoiden uho valloittaa taidekenttä isosti osoittautui oikeutetuksi, kun menestys seurasi Taideahtaajia. Kymen Sanomat julkaisi viikoittain Taideahtaajien omalla palstalla teoksen Nykyhetkeä etsimässä. Siinä kuvassa oli mukana napakka teksti. Paikallisten suuruuksien ego tunnettiin ja tunnustettiin hyväksi muuallakin. Näyttelyitä järjestettiin ympäri Suomea, Tallinnassa Virossa, Bergenissä Norjassa sekä kansainvälisen huippukuraattori Kim Levinin valintana Tanskassa osana Arken-museon Borealis-näyttelyä. Teoksia ostettiin kymmenkuntaan julkiseen kokoelmaan. Kotkan S-market pyysi Taideahtaajat muuttamaan heidän parkkihallinsakin teokseksi. Kun se sitten purettiin, kulkeutui siinä Tallinnassakin esillä ollut teos Fucking poors ilman sivuosaa Zetor-ravintolaan Helsinkiin, jossa se on edelleen.

Taideahtaajien menestyksekäs elinkaari oli vain parin vuoden mittainen, ja ryhmä teki päätöksen lopettamisesta yhdessä. Laadittiin jopa kirjallinen sopimus, että kukaan ei saa enää käyttää Taideahtaajat-nimeä ryhmän hajauduttua. Kenellekään ei jäänyt katkeruutta. ”Me saimme lähes kaiken mahdollisen,” totesivat taiteilijat. Myöhemmin Kim Levin kyseli Kiasmassa Suntiolta minne ryhmä katosi. Loppu tuli suomalaiseen tapaan: ei ollut manageria tai galleristia, joka olisi vienyt maailmalle. Tehtiin niin kauan kuin se oli kivaa kaikille. Siksi oli parasta hajaantua ja pysyä ystävinä. Nyt joukosta on jo poissa Timo Mähönen. Juha Metso on tunnetuimpia valokuvaajiamme. Hän ja kuvanveistäjä Heimo Suntio jatkavat armottomina boheemeina.

Teksti: Asko Mäkelä

Näyttely on saanut tukea Museovirastolta näyttelypalkkioiden maksamiseksi.

Kuva: Taideahtaajat, Nomadit, 1996. Osa teossarjasta Taidetta koteihin.